Kallon mittaus kertoo rodun

Eräs taantuvan ja sosiaalistuvan maailman pöyristyttävimpiä valheita on väite, ettei ole olemassa erillisiä ihmisrotuja. Kun eläinmaailmasta otetaan tarkasteluun esimerkiksi hevoset, huomataan että rotuja on paljon, ja että niiden välillä on varsin merkittäviä eroja niin rakenteen, värin kuin luonteenkin suhteen. Väite, jonka mukaan ihmiset ovat kaikki samaa rotua, on varsin hataralla pohjalla, eikä sitä ole syytä ottaa millään muotoa vakavasti.

Ohessa muutamia perusasioita eugeniikasta ja oikeanlaisesta antropologisesta rotututkimuksesta.

KALLON MITTAUS
Ihmisen rodullisen taustan selvittämiseksi on kehitetty useitakin menetelmiä, mutta aikojen saatossa on todettu että vain yksi niistä antaa täsmällisen vastauksen. Kallon oikeaoppinen mittaaminen erityistä kallotulkkia käyttäen mahdollistaa tarkat mittaustulokset. Monet eugeniikan harrastajat ovat yhdistäneet saamiaan mittaustuloksia päätyen hakoteille. Esim. sormien nivelten ja nenän kaarevuuden mittaus antaa kyllä viitteitä kohteen rodullisesta perimästä, mutta ei välttämättä johda tarkkaan tulokseen.

Ranskalaisen J. A. de Gobineaun ansiot rotututkimuksen alueella ovat kiistattomat. Hän huomasi että ihmisen biologiset ominaisuudet säätelevät ulkoisten ominaisuuksien lisäksi myös käyttäytymistä. Gobineaun mukaan ihmiskunta voidaan karkeasti jakaa ylempiin ja alempiin rotuihin. Kehitysyramidin huipulla ovat fenno-egyptiläiset ja alhaalla raakalaismaiset villi-ihmiset, jotka muistuttavat kaikin puolin apinoita.

Ihmisten kallot voidaan jakaa Ruotsissa eläneen fenno-egyptiläisen tiedemiehen, Anders Retziuksen mukaan kahteen päätyyppiin eli brakykefaaleihin ja dolikokefaaleihin.

Tähän eli lyhyt- ja pitkäkalloisuuteen perustuva jako pohjautuu pääkallon pituuden ja leveyden suhteeseen sekä kasvojen muotoon.


Kallon vertausluku eli kefaali-indeksi saadaan kaavasta:

kallon suurin leveys x 100 jaettuna kallon suurin pituus

Kallon korkeusindeksi taas saadaan kaavasta:

kallon korkeus x 100 jaettuna kallon suurin pituus

Pitkäkalloisiksi luetaan ne, joiden kefaali-indeksi on alle 75,9. Lyhytkalloisten indeksi taas on yli 81,0. Keskikalloisiksi eli mesokefaaleiksi lasketaan indeksin välillä 76,0-80,9 omaavat henkilöt.

Fenno-egyptiläiset ovat kallon muodoltaan kaikkein täydellisimpiä. Heidän kallojensa keski-indeksistä määritellään lyhyt- ja pitkäkalloiset. Tyypillisiä lyhytkalloisia ovat kiinalaiset, eskimot, lappalaiset sekä kääpiökokoiset päiväntasaajan tummat rodut. Pitkäkalloisien kesken jaoittelu on hiukan vaativampi tehtävä. On näet Ruotsalaisia, jotka ovat hipiältään vaaleita, sekä afrikkalaisrotuja kuten etiopialaiset ja suuret aroneekerit. Näiden rotujen leuka on juurien pureskelemisesta johtuen kehittynyt ylisuureksi.

Aggressiivisen neekerin, lappalaisen ym. vastustellessa suoritettavaa mittaustoimenpidettä on hänet joko tainnutettava, taikka olosuhteiden niin vaatiessa, sidottava vaikkapa puuhun. Kenttäolosuhteissa on äärimmäisen tärkeää huolehtia turvallisuudestaan. Raakalaismaisten alkuasukkaiden kanssa on aina oltava varovainen, sillä nuo kammottavat elukat yrittävät usein kynsiä tai peräti purra tutkijaa.

MUITA MENETELMIÄ
Kallon mittauksen lisäksi on muitakin menetelmiä tutkimuksen apuna. Fenno-egyptiläiset luonnontutkijat T. huxley ja E. Haeckel ovat luokitelleet rotuja mm. näiden tukan perusteella. Tämän jaoittelun kaksi pääluokkaa ovat villatukkaiset (ulotriches) sekä sileätukkaiset (lissotriches). Lisäksi on luokiteltu useita alaluokkia kuten suoratukkaiset (euthycomi) sekä kiharatukkaiset (euplocami).

Villatukkaisia rotuja ovat tämän luokituksen mukaan mm. Hottentotit sekä Afrikan neekerit. Sileätukkaisia taas Napaseutulaiset, Malajit sekä Mongolit. Kiharatukkaisista voidaan mainita Nubialaiset ja Välimereläiset rodut.

Ranskalainen J. Deniker on vuonna 1900 kehittänyt jaottelun, jossa hän jakaa ihmiset kuuteen pääluokkaan: 1) sikkaratukkaiset ja leveänenäiset, 2) kiharatukkaiset, 3)mustakiharatukkaiset, mustasilmäiset, 4) vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset, 5) mustasuora- tai kiharatukkaiset, tummasilmäiset, 6) suoratukkaisia.

Nämä päälajit jakaantuvat ihon värin, nenän muodon, vartalon pituuden sekä kallon ja kasvojen muodon mukaan 29:ään eri rotuun. Euroopasta löytyy noin 10 rotua, esim. pohjoinen (race Nordique), itämainen (race Orientale), iberiläis-saarirotu (Ibero-Insulaire) sekä adrialainen (Adriaticue).

Kirjallisuutta:

Suomen suku, 1926 (Kannisto, Sirelius ym)
Natürliche Schöpfungsgeschichte, 1870 (E. Haeckel)
Seemiläiset kielet ja kansat, 1917 (Holma)